Päätin sittenkin jatkaa kirjoittelua. Haluan kuitenkin tehdä sen hieman yksityisemmin ja siksi tällä kertaa salasanan takana. Pikkumies seikkailee uudessa blogissa, jonka osoitteen ja salasanan saatat saada kun laitat sähköpostia: pikkusisko(at)wippies.fi

Elämämme on totaalisesti muuttunut. Se on muuttunut jopa enemmän kuin osasin etukäteen ajatellakaan. Vauva vie kaiken huomion ja ajan. Ja sen minä hänelle mieluusti suon. Vaikkakin olen löytänyt itseni ajoittain itkemässä väsymystä tai jotain mitä en edes osaa nimetä. Tunteet ovat niin pinnassa. Poika tuntuu edelleen käsittämättömältä ja samalla suuri vastuu hänestä hämmentää. Samalla minua edelleen pelottaa, että hänet viedään minulta pois. Toisaalta itken ilosta. Ja sitä kuinka paljon rakastankaan häntä. Kaikki on uutta. Kaikki on erilaista. Enkä mitään tällaista ole koskaan ennen kokenut.

Ja minä tiesin, että miehestäni tulee upea isä pojallemme. Hän on ollut aivan mahtava! Mieheni hoitaa poikaamme sellaisella rakkaudella, että en voi kuin ihailla. Ensiviikolla minun täytyy sitten selviytyä ihan itsekin tästä arjen pyörityksestä, kun mieheni palaa takaisin töihin.

Oma toipuminen rankasta synnytyksestä on myös mallillaan. Liikkuminen on jo suht normaalia, vaikka vähän vatsan leikkaushaavaa välillä nipisteleekin. Mutta se paranee pian. Hirmuinen jälki tuohon mahaan taitaa kuitenkin jäädä muistoksi tästä kokemuksesta. Henkinen puoli vaatii kuitenkin vielä työstöä, koska synnytyksestä pyörii mielessä edelleen aika-ajoin kauhukuvia. Jonkinlainen trauma siitä jäi. Onneksi tuo palkinto, siis vauvani, kuitenkin korvaa kaiken koetun kärsimyksen ihan heittämällä.

Lapsettomuustausta - on sekin jo ehtinyt saada osansa. Sairaalassa kätilö puhui kanssani "lasten hankkimisesta" tulevaisuudessa. Hieman myöhemmin hän tuli takaisin luokseni ja pahoitteli, että oli puhunut asiasta niin kuin "lasten hankinta" olisi itsestäänselvyys. Hän oli lukenut papereistani alkionsiirrostamme ja halusi kertoa, että hänellä itselläänkin on sama tausta ja hoidoilla saatu lapsi. Siinä me sitten juttelimme hetken lapsettomuuden jättämistä jäljistä ja sen herättämistä tuntemuksista. Pyyhimme silmäkulmiamme ja totesimme, että lapsettomuus on yleisempää kuin osaamme arvatakaan. 

Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten kirjoitin syvässä surussani: "Toivottavasti tällä kaikella on onnellinen loppu". Silloin siihen uskominen oli vaikeaa. Ei puhettakaan, että olisin uskonut, jos minulle olisi silloin sanottu, että vuoden päästä pidät sylissäsi ihmettä, joka on sinun oma lapsesi. Tämä kulunut vuosi onkin ollut uskomaton. Siihen on kuulunut paljon pelkoa, pettymystä, ahdistusta, epätoivoa ja katkeruutta. Ja siihen on kuulunut paljon toivoa, helpotusta, onnellisuutta ja riemua. Iloja ja suruja, 

Tämä oli lapsettomuus- ja keskenmenoblogi. Tästä tuli raskausblogi. Mutta tästä ei enää tule vauvablogia. Haluan nyt keskittyä vain ja ainoastaan tähän meidän elämämme uuteen ihmiseen, enkä koe, että minulla olisi tarvetta kirjoittaa siitä matkasta tämän enempää. Teidän muiden matkaa tulen varmasti kuitenkin jatkossa seuraamaan. Ja todellakin kiitos jokaiselle lukijalleni ja kommentoijalle. Olette olleet uskomaton tuki tällä mutkaisella ja kuoppaisella tiellä. Toivon teille jokaiselle sitä parasta mahdollista lopputulosta ja kaikkea hyvää myös heille, jotka ovat jo unelmansa saaneet toteen.

Ihan uskomatonta, että saan kirjoittaa blogiini näin upean viimeisen lauseen:

Tämä tarina tosiaan sai maailman onnellisimman lopun!

Vihdoin ja viimein pääsen/jaksan/ehdin tulla kirjoittamaan lisää jatkoa synnytyskertomukseeni. Eli jäimme siihen, että olimme käyneet sairaalassa kääntymässä, jossa todettiin kohdunsuun auenneen vasta 1 sentin verran. Matkalla kotiin supistukset kuitenkin yltyivät ja kotona ollessa ne alkoivat olla jo varsin sietämättömiä. Ei auttanut rauhalliset puhallukset, kauratyyny, jumppapallo eikä edes synnytyslaulu. Ei voinut muuta kuin huutaa nelinkontin, joten ei kun samantien takaisin sairaalaan,

Siellä tilanteen todettiinkin edenneen nopeaakin nopeammin ja kohdunsuu oli auennut parissa tunnissa kuuteen senttimetriin. Ja ei kun samantien synnytyssaliin. Huusin, että antakaa epiduraali äkkiä! Ilokaasusta kun ei ollut juuri mitään apua tässä vaiheessa. Epiduraali leikkasi onneksi pahimman kivun, mutta tunsin silti supistukset kohtuullisen ikävinä. Olin kuitenkin tässä vaiheessa sen verran helpottunut, että jaksoin jopa vähän hymyillä ja jutustella mieheni kanssa.

Synnytys eteni kuitenkin edelleen nopeasti ja pian olin jo 8 cm auki, jolloin kalvot puhkaistiin. Lapsivesi oli kirkasta. Pian vauvan sydänäänikäyrässä alkoi olla kuitenkin voimakkaita laskuja etenkin supistusten aikana, jolloin lääkäri kutsuttiin paikalle. Minua alkoi myös kovasti jo ponnistuttamaan ja sain siihen luvan, koska kohdunsuu oli auennut kymmeneen senttiin. Vauvan syke laski edelleen jokaisen ponnistuksen yhetydessä, jolloin lääkäri teki päätöksen yrittää avustaa synnytystä imukupilla. Kolme kertaa yritettiin imukuppivetoa, vauva eteni hiukan, mutta kahdella viimeisellä vedolla ei tulosta. Vauva oli jäänyt kiinni synnytyskanavaan, joten ainoa vaihtoehto oli enää hätäsektio.

9 minuutissa minut oli kärrätty leikkaussaliin ja nukutettu. Vielä kaksi minuuttia niin poika oli maailmassa. Hän oli kuitenkin jo sen verran pitkällä synnytyskanavassa, että hänen saaminen kohdustani ulos aiheutti minulle kohdun repeämiä moneen kohtaan. Niitä paikkaamaan kutsuttiin takapäivystäjänä ollut lääkäri ja paikkaamiseeni meni aikaa jopa pari tuntia. Synnytyksen kestoksi laitettiin 6 tuntia.

Poika virkosi nopeasti ja strategiset mitat olivat 48cm ja 2800g. Siis pienihän hän oli niin kuin odotusajan ultraukset antoivat odottaa. Syykin siihen selvisi: istukka. Se oli hyvin pieni, vain kämmenen kokoinen. Pojan napanuora oli myös erittäin lyhyt, ja tämä todennäköisesti esti alatiesynnytyksen.

Kun minut kärrättiin vuodeosastolle nukutuksesta herättyäni, oli mieheni siellä jo odottamassa pienen käärön kanssa. Olin ihan pökerryksissä kun mieheni laittoi pojan rinnalleni. Kysyin, että onko pojalla kaikki hyvin. Kaikki on hyvin, vastasi mieheni. Katselin pientä vauvaani ja tuntui ihan käsittämättömältä. Syli ei ollut enää tyhjä, minusta oli tullut äiti. Tuo suloinen pieni poika on minun oma elävä lapseni. Nukahdin väsyneenä poika kainalossa. Onnellisena. 

"Katso!" sanoi Nalle Puh ja osoitti maahan. "Mitä?", kysyi Nasu. "Uudet jalanjäljet. Kahden seuraan on liittynyt kolmas!"

Maailman Ihanin poika syntyi perjantaina 12.02.2010 klo 2.37. Synnytys oli aika dramaattinen, mutta poika on terve ja voi erinomaisesti. Tulen kertomaan tapahtumien kulusta myöhemmin lisää, kunhan tästä vielä paremmin toivutaan ja kerätään voimia.

Niin kuin otsikkokin kertoo, ei tässä ole vielä päästy tositoimiin. Mutta jotain on kyllä tekeillä! Eilen illalla klo 19 alkoi tulla supistuksia 10 minuutin välein ja myös kivuliaisuus alkoi olla ihan uusissa mittasuhteissa. Supistukset jatkuivat säännöllisinä läpi yön, joten ei siitä nukkumisesta oikein mitään tullut. Niiden väli alkoi olla 5-8 minuuttia ja kivut sitä luokkaa, että oli jo pakko vähän puhista, polkea jalkaa ja sinnitellä silmät kiinni. Välillä olin kontallani, välillä kävelin rauhattomana ympäri taloa ja vaihdoin paikkaani sohvan ja sängyn välillä, kun mikään asento ja paikka ei oikein tuntunut hyvälle.

Ajattelin jo soittavani sairaalaan, mutta päätin sitten odottaa vielä aamuun. Aamuyöllä klo 5 supistukset sitten alkoivatkin helpottaa ja mä väsyneenä nukahdin viimein. Supistuksia tuli enää noin 30 minuutin välein, joten sain nukuttua edes pienissä pätkissä aamu yhdeksään.

Nyt pahin terä supistuskivulta on lieventynyt ja niitä tulee tosiaan aika epäsäännöllisesti 10-30 minuutin välein. Ilmeisesti näinkin voi käydä. Soitin äsken sairaalaan, ja he sanoivat, että jopa supistusten kokonaan loppuminen on mahdollista jos niitä on noin harvakseltaan alkanut tulla. Minun pitää nyt vaan odottaa. Saan toki mennä käymään sairaalalla jos haluan, mutta on todennäköistä, että joutuisin sitten kuitenkin palaamaan kotiin kypsyttelemään tilannetta. Olen myös vuotanut jonkun verran ruskeaa vuotoa, mutta se on kuulemma ihan normaalia ja liittyy näihin kuvioihin.

Nyt ihmettelen tässä mitä tuleman pitää. Todennäköisesti viime yön supistuskivutkin olivat vain murto-osa siitä kivusta, mitä on vielä edessä. Tässähän alkaa jo vähän jännittää.

rv 39+3

Lisäys klo 21.45

Supistukset alkoivat taas jyllätä siinä klo 16 tienoilla ja kolme tuntia sen jälkeen päätettiin lähteä käymään sairaalassa. SIellä otettiin KTG-käyrää, jonka mukaan vauva voi hyvin. Mutta jotain nuo supistukset olivat myös saaneet aikaan, koska kohdun kaulakanava oli sisätutkimuksen mukaan hävinnyt. Valitettavasti kohdun suu oli kuitenkin VAIN 1cm verran auki, joten meidät passitettiin takaisin kotiin. Tultiinkin juuri sairaalalta ja nyt nuo supistukset ovat vaan tiheentyneet entisestään. Tulevat 4-5 minuutin välein ja ovat sen verran kipeitä, että itku tulee. Jos tämä tästä vielä hiukankin pahenee, taitaa olla edessä uusi sairaalareissu.

Nyt on ollut viime päivinä aivan uusia tuntemuksia masussa. Pari päivää sitten alkoi vihloa ja nipistellä kohdunsuuta. Mitä luultavammin vauveli porasi päätänsä syvemmälle kiinnittyäkseen paremmin. No, se helpotti yön jälkeen. Eilen sitten vessakäynnillä paperiin tuli jotain rusehtavaa ja limamaista ja illalla alkoi tuntua supistusten yhteydessä voimakkaita menkkamaisia kipuja. Tätä jatkui koko yön. Välillä oli jopa vähän tukalakin olo.

Tänä aamuna sitten vessapaperiin tuli oikein kunnon limamöykky. Luulen, että se oli se limatulppa. Ystävälläni synnytys alkoi limatulpan irtoamisella ja aika monella se on tarkoittanut, että jotain voisi alkaa tapahtua vähintäänkin lähipäivinä. Mullehan tuli ihan hätä, että nytkö se sitten alkaa... Joten aloin tehdä intopinkeenä viimehetken tekemättömiä töitä: siivosin kämppää, kävin kaupassa ostamassa kaapit täyteen ruokaa ja eväät sairaalaan, pesin pyykkejä ja leivoin pullaa pakkaseen. Ja ainiin! pakkasin kassin sairaalaa varten itselleni ja vauvalle (vihdoin ja viimein!)

Nyt kuitenkin tuntuu, että ei tässä ihan heti olla sittenkään synnyttämään lähdössä. Tilanne vaikuttaa hieman rauhoittuneen. Supistuksia on tullut tänään eilistä harvemmin. Toki niihin edelleen liittyy vähäistä kipua, mutta se on tosiaan sellaista menkkamaista jomotusta ja siis vielä ihan siedettävää.

Olihan tänään myös sitten neuvolakin. Ne on kyllä turhia reissuja, kun joudun niin usein käymään äitipolillakin. Eikä siellä ihmeitä. Mun paino vaan näyttää sahaavan edestakaisin. Nyt oli tullut lisää 2 kiloa sitten viimekerran, joten lähtötilanteeseeni verrattuna paino on lisääntynyt +11kg. Ei paha. On tässä tullut kyllä syötyä ja herkuteltuakin, joten toi luku voisi olla ihan helposti paljon enemmänkin.

Nyt sitten jäädään odottelemaan jos vauveli haluaisikin kohta syntyä...

rv 39+2

Viikot vierii, mutta vielä(kään) ei ole mitään merkkiä synnytyksen lähestymisestä. Ja kontrolleissa ravataan tuon tuosta. Pitäisi ehkä nauttia näistä viimeisistä hetkistä, koska pian elämä tulee mullistumaan aika tavalla. Nyt sitten viimeisin lääkärireissu oli kuitenkin taas aikamoisen päätä sekoittava.

Voisinpa sanoa, että hiiteen nuo kaikki mittaukset! No, kaikki oli kuulemma hyvin. Vauvan sykekäyrä näytti hyvältä, virtauksissa ja istukassa ei mitään ongelmaa. Ja vauva oli saanut painoa viikossa 100g. Tämänhetkinen painoarvio 2700g. Siis pieni edelleen. Mutta nyt tekisi erityisesti painottaa sanaa ARVIO. Tällä kertaa reisiluu ja pään lakimitta oli vähemmän kuin viimeksi! Tällainen tilanne ei kaiketi ole edes mahdollinen (eihän luut pienene!!), mutta lääkäri ei puuttunut asiaan mitenkään, eikä tarkistanut mittauksiansa. Vartalon läpimitta oli kasvanut sen verran, että saatiin tuo +100g tulos. Kyllähän tässä on kaikenlaista pyörinyt mielessä vauvan voinnin suhteen. Että onko hänellä kaikki hyvin, onko hän terve jne... En vaan käsitä, miten lääkäri voi sanoa, että kaikki on hyvin ja kasvu ok, jos kerran jotkut mitat ovat jopa edellistä mittausta pienempiä. Olisinhan huolissani jo silloin jos mitat olisivat vaikka vain samat kuin edellisellä kerralla. Saati nyt. 

Lääkäri puhui nyt kyllä suoraan siitäkin, että kun näin usein mittaillaan ja kun sitä tekee useat eri henkilöt (taas nimittäin oli kyseessä eri lääkäri kuin viimeksi), on virhemarginaali suuri. Ja että mittojen ottaminen on loppuraskaudessa erityisen vaikeaa ja että vauvan kasvu hidastuu muutenkin loppusuoralla. SIis mitä hyötyä näistä mittauksista sitten edes on, jos niihin ei voi luottaa? Eikä niihin puututa jos ne edes näennäisesti näyttävät olevan käyrällä? Eli itse voisin tähän väliin toistaa mielipiteeni: hiiteen kaikki nämä mittaukset! Niistä tulee vain huolta. Lääkärin mielestä tilanne oli sen verran stabiili, että seuraavan kerran ultrataankin vasta lasketun ajan jälkeen. Tästäkin voisin olla eri mieltä. Tiedän, että pienemmissäkin sikiön kasvun hidastumisissa on puututtu asiaan käynnistämällä synnytys.

Nyt kuitenkin päätin, että en ala googlettamaan ja huolestuttamaan itseäni lisää näillä asioilla. Haluan uskoa, että asiat menevät hyvin omalla painollaan. Haluan uskoa, että kaikki on hyvin. Etukäteen murehtiminen on turhaa energian hukkaamista. Onneksi h-hetkeen ei ole enää ihan mahdottoman pitkä aika. Se on ainakin varmaa.

rv 38+5

On tämäkin. Kaksi viikkoa sitten neuvolan punnituksessa painoni oli siis lyhyen ajan sisällä noussut 2 kiloa. Tästä seurasi heti huolen lietsomista mahdollisella raskausmyrkytyksellä. Tällä viikolla samaisessa punnituksessa painoni olikin sitten laskenut 2 kiloa! (Tätä en kyllä ymmärrä, koska olenhan syönyt ihan valtavasti). Neuvolantäti sitten kommentoi tähän: "On hyvä, että sulla on perjantaina se lääkäri. Jos vauvan painonkehitys on vaikka pysähtynyt." Ja kun tässä on muutenkin ollut tuota huolta vauvan hyvinvoinnista niin sitten sitä vielä lisätään tuollaisilla kommenteilla.

Olinkin ultraan mennessäni täysin varautunut, että minut otetaan osastolle ja synnytys joudutaan käynnistämään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Onneksi vauva oli virkeällä tuulella ja muutenkin noita liikkeitä on tuntunut viime aikoina varsin runsaasti. Itse ajattelen, ettei hän jaksaisi tuolla tavalla riehua, jos olisi nälkään nääntymäisillään. Mutta sitten niistä mitoista.... kun viime kerralla oli vaikeuksia pään mittaamisessa vauvan asennon takia, tällä kertaa vaikeuksia tuotti vartalon läpimitan mittaaminen. Lääkäri etsi pitkään sopivaa kohtaa ja tuskaili, että onpa vaikea mitata. Joten enpä tiedä, kuinka luotettavia mittaustuloksia taas tällä kertaa saatiin. Jokatapauksessa painoarvio oli nyt 2600g eli 10 päivässä painoa olisi tullut lisää 200g. Se on kai ihan ok. Onhan vauvamme aika pieni, mutta kuitenkin käyrillä. Joten eiköhän kaikki ole ihan hyvin. 

Tässä yhtenä päivänä silitellessäni mahaani, aloin miettiä, että kohta tätä mahaa ei enää ole. Ja kohta en myöskään enää tunne noita ihania pikkupotkujakaan siellä. Voiko raskautta tulla ikävä? Todennäköisestihän kaikki tämä tapahtuu minulle vain ja ainoastaan tämän yhden kerran, joten olenko muistanut nauttia koko tästä ajasta kaikin tavoin?

Tietenkin on ollut ihanaa olla raskaana. Mutta en voi silti kieltää, etteikö tämä olisi ollut myös aika stressaavaa aikaa. Aluksi hillitön pelko keskenmenosta, sitten huolta muista raskauskomplikaatioista. Lääkärissä ravaamista, labroja ja ultria. "Vatsankouristuksia", "Vuotoa", "Riskiraskaus", "Todennäköisesti ennenaikainen synnytys", "Todennäköisesti raskausmyrkytys", "Liian pieni sikiö". Ei ole helppoa olla seesteisen rauhallinen tällaisesssa ristitulessa. Ja tietohan tunnetusti lisää tuskaa. Kun normaalissa raskaudessa käydään ultrassa 2-3 kertaa raskauden aikana, minulle niitä on jo tehty noin 13. Ja tämä loppuaikakin sujuu varsin vauhdikkaasti: kerran viikossa KTG ja labrat, kerran viikossa neuvola ja kerran viikossa ultra. Onhan se hyvä, että pidetään huolta, mutta minä alan jo olla aika uupunut.

Tule jo, pieni!

rv 37+5

Kiitos muuten kaikille kommenteistanne. Ne ovat tsempanneet ja rauhottaneet mieltäni enemmän kuin mikään muu. Keskiraskaus menikin ihmeellisen seesteisissä tunnelmissa, mutta nyt loppuraskaudessa mieli on alkanut olla taas aika herkkänä. Sitä on taas niin valppaana jokaiselle tuntemukselle ja huoli saa valtaa ihmeellisen herkästi. Jokainen vauvan liike rekisteröityy mieleeni ja jokainen hetki, jolloin liikkeitä ei tunnu saa sydämeni hakkaamaan muutaman lisälyönnin enemmän. Välillä pelottaa, että vauva viedään minulta vielä pois ja välillä voin jo nähdä pienen tuhisevan käärön nukkuvan omassa pinnasängyssään. Tunteet ovat vahvoja aina itkusta iloon. Hormonitko tätä tekee?

Nyt kuitenkin on päästy sen verran ihmeellisen pitkälle tässä raskaudessa, että vauva olisi syntyessään jo täysiaikainen. Vauva voisi siis syntyä hetkenä minä hyvänsä. Pisimmillään häntä pitää vielä odottaa 5 viikkoa, mutta jotenkin uskon edelleen, ettei niin kauaa tarvitse odotella. Tai ainakin minä toivon niin! Haluaisin hänet syliini mahdollisimman pian! Vielä mitään tuntemuksia synnytyksen lähestymisestä ei ole. Mutta voiko kaikki alkaa ihan yhtäkkiä varoittamatta?

Äitini sanoi, että synnytys voi tapahtua hyvinkin nopeasti jos häneen tulen. Hänellä kaikki kolme lasta ovat syntyneet lähes syöksymällä; pisimmillään synnytys on kestänyt 2 tuntia ensimmäisestä supistuksesta laskettuna. Siskoni syntyikin sen takia autossa, koska eivät ehtineet sairaalalle asti. Minut jouduttiin käynnistämään, koska olin yliaikainen. Ja siitä käynnistämisestä meni 1 h 40min, että olin maailmassa. Kuulostaa aika hurjalta. Voikohan tuo olla periytyvää... No ei kuulemma.

Mutta täällä sitä vaan kotona möllötetään ison masun kanssa. Vauvan huone on valmiiksi sisustettu, vauvan sänky valmiiksi pedattuna, vaatteet pestynä ja viikattuna lipastoon, tuttipullot ja muut vastaavat on keitetty ja kaikki vauvantarvikkeet hankittu. Päivät kuluvat lähinnä lueskellen ja lepäillen. Olen myös pyrkinyt käymään ulkona noin puolen tunnin kävelylenkeillä (enempää ei pysty kun alkaa supistella). Ja syödä pitää parin tunnin välein. Ruokahaluni on kasvanut aivan uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu, että kokoajan on nälkä. Mutta nyt ei mietitä kiloja. Ainakaan omia. Ensi perjantaina on ultra, jossa kontrolloidaan vauvan kasvua. Toivottavasti nyt saadaan parempia uutisia kuin viimeksi.

rv 37+1

Tänään kävin siis lääkärillä kontrolliultrassa. Ensin mitattiin KTG-käyrää, jossa kaikki ok. Sitten mitattiin vauvan tämänhetkiset mitat ja laskettiin painoarvio. Niissä olikin sitten merkkejä kasvunhidastumasta. Mittauksien mukaan vauvan paino olisi lisääntynyt kahdessa viikossa vain 200g ollen nyt vain 2400g. Lääkäri sitten ultrasikin tarkemmin istukan ja napasuonten toimintaa, mutta ei nähnyt niissä mitään poikkeavaa. Joten ei siinä sitten muuta kuin kontrolliaika ensiviikon lopulle.

Nyt kun olen tuota mahdollista kasvunhidastumaa pähkäillyt, on myös huoleni kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Netistä kun löytyi niinkin lohduttavaa tietoa, että sikiön pienipainoisuus voi johtua joko ravinnon tai hapen puutteesta. Siis istukan epätäydellisestä toiminnasta. Tämä taas voi johtaa esimerkiksi sikiön kehityshäiriöihin. Pienipainoisuus voi johtua kuulemma myös sikiön kromosomitason häiriöstäkin. Pahin skenaario kuitenkin näytti olevan, että kasvun hidastuma lisää kohtukuoleman riskiä. Ihan kauhean ikäviä vaihtoehtoja.

Muita vaihtoehtoja kasvunhidastumalle voisi olla perimä. Jostain luin, että ennen syntymää nimenomaan äidin koko vaikuttaa sikiön kasvuun. Olen aika pienikokoinen, joten se voisi selittää asiaa. Toki myös perussairauteni lisää pienipainoisuuden riskiä... nämä nyt ehkä voisivat kuitenkin olla ne todennäköisimmät vaihtoehdot.

Keskustelupalstoilta löytyi monia vastaavia kertomuksia: vauvan kasvu hidastuntut jopa pysähtynyt tai arvioitu normaalia pienemmäksi. Ja sitten kuitenkin on syntyessään ollut ihan terve ja painon suhteen normaali. Eli siis kyseessä onkin ollut ihan vain mittavirhe. Tämäkin on ollut myös mielessäni, koska kolme edellistä ultraa minulle on tehnyt 3 eri lääkäriä. Ja esimerkiksi viime kerralla lääkäri nro2 sai päälakimitaksi saman kuin sitä edellisellä kerralla lääkäri nro1. Hoitaja sanoi heti, että tässähän ei ole ollut kasvua yhtään, jolloin lääkäri nor2 teki uuden mittauksen ja sai heti 1cm enemmän mittaa päälaelle. Hän uusi mittauksen vielä kolmannen kerran, jolloin mittaa tuli 0.5cm enemmän alkuperäiseen ja päätti, että laitetaan se ylös papereihin, kun se oli tavallaan "keskiarvotulos". Kuinka luotettavaa mittaamista tällainen sitten on? Ja kuinka paljon muutamankin millin heitto voi lopputilanteessa merkitä?

No, nyt lopputulos oli kuitenkin se, että minä huolestuin kovasti. Että pitääkin näin viimemetreillä joutua vielä jännittämään, ettei vauvalleni ehdi tapahtua mitään pahaa siellä masussa. Tämän takia haluaisin, että vauva olisi jo minun sylissäni. Että voisin olla varma, että hänellä on kaikki hyvin.

rv 36+1